Satuja sadepäiviin

Seiskojen satusatoa

Kesäloma lähestyy jo kovaa vauhtia!
Kaikkien sopeenharjulaisten yhteisenä toiveena on tietysti mahtavan aurinkoinen, lämmin ja ihana hellekesä, mutta jos Suomen suvi sattuisi ensi kesänä(kin) ropsauttamaan muutaman (miljoonan) sadepisaran verran vettä taivaalta suoraan lomalaisten niskaan, niin mikäpä olisi sen mukavampaa sadepäivän puuhaa kuin lukeminen! Haepa vaikka kirjastosta lainaksi romaaneja, sarjakuvia, satuja, runoja, tietokirjoja... - Kaikenlaisten tekstien lukeminen kannattaa aina! Voit vaikka aloittaa sadepäivien lukemisen tässä blogissa julkaistuista kolmesta seiskaluokkalaisten sadusta. Tehtävänantona seiskoilla oli joko keksiä ja kirjoittaa ihan oma satu tai kehitellä esimerkiksi vanhojen hölmöläissatujen pohjalta uusia, nykyaikaan sijoittuvia hölmöläistarinoita. Niin, millaisia voisivatkaan olla nyky-hölmöläiset...!

Tuuliksi Haltin Päälle

Elelipä kerran tuhansien poronkusemien päässä Norbottenin läänistä vanha ja ruma noita-akka. Akalla oli nenä käyrempi kuin selkä riutuneella juopolla ja korvat muistuttivat enemmän vaahteranlehtiä kuin ruumiinosaa. Hageliksi oli akka nimetty ja pelätty akka olikin. Lapin uljaimmatkin miehet päästivät lusikallisen jos toisenkin villahousuihinsa jos edes ajatuksen puolikkaan miettivät Hagelia. Vaan jokaiselle hevoselle löytyy kengittäjä ja Hagelille se oli hänen kaneliomenansa, oma kultakiehkuransa, ainokaisensa tyttärensä Aidi. Aidi oli tunturituulista ja vuonovesistä syntynyt. Hiuksensa olivat kuin naavaa ja silmissä loistivat revontulet. Ei ollut Aidin veroista tytärtä koko Lapinmaalla ja kaikki olisivat halunneet tehdä Aidista vaimon itselleen. Mutta jokaisen, joka oli joskus uskaltanut kinttunsa Aidin ovelle tuomaan kosiminen mielessään, oli Hagel muuttanut tyhmäksi poroksi ja sitten keittänyt keitoksi. Se ei Aidin tyyntä mieltä kuitenkaan heiluttanut, olihan hän niin kiinnostunut rohtojen keitosta.

     Aidi oli semmoinen likka, joka osasi kaiken käsillään parantaa ja usein hänet löysikin tunturilta vaivaispuita loitsimassa suuremmiksi. Osasihan Aidi vaikka ketun pöllöksi muuttaa tai polttaa syyliä pelkällä katsellaan. Taitonsa hän oli saanut jo hiippakuntaa vaihtaneelta isältään. Hagelin mukaan Aidin isästä ei ollut edes miehen puolikkaaksi, mutta Aidi oli aina (tokikin salaisesti) ihaillut isänsä mieltä. Isää ei mikään saanut kiirehtimään ja hän oli vankka mielipiteissään. Isä oli kuitenkin menehtynyt jo vuosia sitten, eikä sen perään ollut itkemistä. Isä oli näet loitsittu tuuleksi Haltille. Taian takana oli Frostbärg. Frostbärg oli Ruotsin Lapin kasvatteja, eikä ollut Hagel häntä ikinä lämmöllä ajatellut. Viimeinenkin lämpö Frostbärgiä kohtaan kaikkosi Hagelin mielestä yhtä vikkelästi kuin haavoittunut karhu, kun tämä kuuli taiasta.

          Hagelin kodassa elettiin aivan normaalia aamua. Aurinko paistoi, jäinen pohjoistuuli soitti säveliään ja Aidi ompeli kolttuaan.

- Kaikki ei ole kuin eilen, tokaisi Aidi synnyttäjälleen, johon tämä vastasi:

- Tästä tulee aivan kelpo päivä, tyttäreni kultahiukseni.

          Aidi huokaisi ja päätteli kolttunsa ompeleen. Kolttu oli punainen ja siitä tuli mieleen joulu. Se tuoksuikin lämmöltä ja kanelilta. Sitten Aidi laittoi askeliksi ja tepasteli kodasta pihalle ja pihalta mökkiinsä, joka oli tunturin sisuksiin rakennettu. Mökissä oli porontaljoja lattialla ja seiniä koristivat porojen päät. Aidi asettui makuulle lattialleen ja hän tärisi. Ei hän kylmyydestä tärissyt, ei myöskään pelosta. Aidia tärisytti ajatus yksinäisyydestä. Se, kun hän ymmärsi, että hän oli jo seitsemäntoista kesäinen neito, eikä hänellä ollut ketään paitsi Hagel. Ei Hagelissa mitään vikaa ollut, mutta hänen kanssaan olisi kehno jatkaa sukua. Niinpä Aidi päätti sillä hetkellä, että hän tarvitsisi sulhon elämäänsä.

             Kodan perällä Hagel sai kamalan päänsäryn. Se ei johtunut stressistä tai huonosta ilmasta. Hagel muisti tyttärensä aamuiset sanat ja lähti tämän luokse lähes vaistomaisesti.

- Tyttöni, mitä sinun kauniissa luojan luomassa mielessä nyt liikkuu?

- Sulhasia.

Hagel tyrmistyi tyttönsä suorasanaisuudesta ja läimäisi tätä päälaelle noitarummullaan. Aidi ei reagoinut pamaukseen, mutta Hagel ymmärsi erheensä sekunnin murto-osassa. Hän pyyteli anteeksi ja aneli Aidia puhumaan. Aidi katsoi äitiään viimeisen kerran ja sitten hälveni ilmaan.

      Aidi oli loitsinut itsensä Haltille, suoraan Frostbärgin linnalle. Hän koputti oveen ja se aukesi itsestään. Aidi astui sisään ja Frostbärg tunnisti Aidin hahmon huoneen toisesta päästä asti, vaikka koko valtavaa tilaa valaisi vain yksi tervakynttilä.

- Aidi Tuulenkorpi! Unelmoinko minä vai seisooko huoneessani varpaan kynnet lakattuina Hagelin oma sokeripala?

- Jätä unelmoiminen myöhemmäksi, en näet ole täällä syyttä. Olen kuullut pojastasi paljon.

- Poikaani sinä et saa! Häntä olen kasvattanut omanani jo vuosia ja ei kukaan tai mikään maallinen häntä ansaitse!

-Ymmärrän kyllä inhosi, mutta sinun pitää miettiä jo suvunjatkoa.

-Mieluummin jään lapsenlapsettomaksi, kuin katselen loput päivistäni rumia kyömynokkia! Häpeä, senkin irvo!

Ja niin mahtava Frostbärg kiehui jo raivosta. Korvansa heloittivat punaisempina kuin tomaatit ja verisuonet pullistelivat. Aidi seisoi paikallaan uhmaavasti eikä ollut aikeissakaan perääntyä tai jänistää. Niinpä Frostbärg tarttui noitarumpuunsa ja mallettiin. Alkoipa siinä sitten noitua Aidista tuulta Haltin ylle isänsä seuraksi. Aidia ei pelottanut edes lopussa ja hänen viimeiset sanansakin olivat vanhan maan voimasanoja. Kun Frostbärg oli taikansa tehnyt, istahti hän tuoliinsa ja tirautti kyyneleen katsoessaan tauluun. Taulussa oli kuva tämän pojasta, jonka oli Frostbärg suutuksissaan taikonut tuuliksi jo vuosia sitten.       (Kirj. tyttö, 7. lk)

Hölmöläinen "Suomen surkein kuski" -ohjelmassa

Milla Hölmöläinen osallistui "Suomen surkein kuski" -ohjelmaan, apukuskinaan aviomiehensä Matti. Ensimmäisenä päivänä kuskien täytyi ajaa lähtötasotesti Helsingin keskustassa. Vuoroon tuli Milla, jonka täytyi ajaa ensin ulos parkkipaikalta ja kääntyä ensimmäisestä risteyksestä vasemmalle. Auto lähti melko kankeasti liikkeelle, ja Matti sanoi vielä melko rauhallisesti: -Ottaisitko käsijarrun pois päältä?

Lopulta he pääsivät risteykseen, ja Milla kysyi: -Kumpi on vasen? -Vastakkainen puoli millä kädellä kirjoitat, Matti vastasi jo hieman hermostuen vaimoonsa. -Milla kuitenkin kuuli Matin sanovan: -Vasen puoli – sillä kädellä kirjoitat. Hän ajoi punaisia päin – tietämättään mitään liikennevaloista – ja kääntyi oikealle. Siihen lopetettiin hänen lähtötasotestinsä.

Toisena päivänä vuoroon tuli edellä menevän auton ohittaminen. Matti kertoi Millalle, ettei saisi ohittaa, jos keskellä on keltainen viiva. Milla tietenkin ymmärsi sen päinvastoin. Ensimmäinen yritys meni kirjaimellisesti ojaan, sillä Milla yritti ohittaa, juuri kun vastaan tuli auto. Kolarilta vältyttiin, koska vastaantuleva kuljettaja käänsi autonsa vaistomaisesti ojaan. Toisella yrittämällä ei saatu parannusta, sillä Milla yritti ohittaa oikealta eli ojan puolelta. Sekin yritys päätyi ojaan. Kolmannella kerralla selvittiin ojalta, koska Milla päätti painaa jarrua ja olla ohittamatta edellä menevää ollenkaan.

Kolmantena päivänä tehtävänä oli vauhtiperuutus eli kuskien täytyi mutkitella tynnyreiden väleistä peruuttaen mahdollisimman nopeasti. -Nyt otetaan aikaa, joten pitää olla nopea, Matti kertoi Millalle. -No sitten vain kakkosvaihdetta silmään, Milla totesi tyytyväisenä. Matti laittoi pettyneenä kädet kasvojensa päälle, eikä sanonut mitään. Milla jätti harjoituksen sikseen, vedoten liian vaikeaan tehtävään vielä tässä vaiheessa ohjelmaa.

Lopulta Milla tiputettiin ohjelmasta, sillä häntä pidettiin toivottomana tapauksena, jota ei ajamisen saralla tämä ohjelma tai mikään muukaan auttaisi. -Mahtavaa, en ole Suomen surkein kuski, Milla hihkaisi kotiin päästyään. Matti pysyi hiljaa. -Voi ei, hehän unohtivat antaa ajokorttini, Milla kauhistui jatkaen: -Enhän saanut mitään palkintoakaan. Matti pysyi edelleen hiljaa.

(Kirj. poika, 7. lk)

                

Hölmöläisten paluu

Oletkin jo varmasti kuullut hölmöläisistä. No, vaikka et olisikaan kuullut heistä, niin ei se haittaa ollenkaan. Mutta nyt haluaisin kertoa sinulle tarinan.

 ”Kaikki alkoi siitä, kun kauan, kauan aikaa sitten jossakin maailmankolkassa pienessä kylässä asui ihmisheimo nimeltä Hölmöläiset. He olivat hyvin alkeellisia, eivätkä kovinkaan järkeviä, mutta ei se heitä hidastanut. Monien kommellusten ja oman kylänsä polttamisen jälkeen he kaikki lähtivät etsimään itsellensä omaa kotipaikkaa, josta johtuen kaikkialla maailmassa voi edelleen tavata heidän sukulaisiaan, eikä myöskään Internet ole heiltä säästynyt.

 Eräänä päivänä muutama kuukausi sitten sain itse nähdä yhden uuden hölmöläisheimon olemassaolosta todisteen netissä. Nimittäin kun huvin vuoksi luin Internetin keskustelupalstoja, huomasin, että uusavuttomat todellakin ovat suuri uusi hölmöläisheimo. En olisi ikinä uskonut näkeväni niin hölmöläismäistä toimintaa nykypäivänä! Silmiini oikein sattui ja myötähäpeä oli  todella suuri, kun näin tämän keskustelun:

Nimetön91:- Hei voisko joku kertoo mulle jonkun hyvän perunaohjeen?! Kun ostin ittelleni perunajauhoo, kun kuulemma kaupan ruokaa ei kannata  syödä paljoo, nii aattelin, ett voisin ite leipoo perunat ennen keittämistä. J Voisko joku kertoo? J

SamaOngelmaTäällä:- Joo, siis mulla kävi toi sama maissijauhojen kanssa, ei MISSÄÄN maissiohjetta!

 Onneksi he olivat lopulta ymmärtäneet, että perunajauhoista ei perunaa leivota, ja että maissikin täytyy kasvattaa itse tai ostaa kaupasta. Tai no, niin ainakin toivon. Ja tuokin oli vain yksi esimerkki uusavuttomien toilailuista. Ja pahin asia tässä on se, että heitä on koko ajan enemmän ja enemmän. Onneksi silti he eivät polta usein taloja hiirikoirien takia tai mitään muutakaan sellaista ole tapahtunut usein.”

 Olemme siis säästyneet paljolta hölmöläisten hajoamisen jälkeen, vaikka heidän jälkeläistensä toilailuja usein todistammekin. Ehkä heidän hajaantumisensa olikin erittäin hyvä asia. Ainakin toivon niin. (Kirj. tyttö, 7. lk)