Ysit ottavat kantaa

Aineistopohjaisessa kirjoittamisessa jonkun toisen laatimaa tekstiä (esimerkiksi kirjoitusta, kuvaa tai videota) käytetään oman tekstin pohjana. Tavoitteena on, että pohjatekstin kanssa käydään vuoropuhelua, siihen otetaan kantaa ja sen herättämien ajatusten avulla luodaan oma, itsenäinen teksti. Aineistopohjaista kirjoittamista harjoitellaankin yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden tunneilla monien eri tekstilajien kautta 7. - 9. luokilla.
 

Yhdeksäsluokkalaiset ottivat aineistopohjaisissa teksteissään kantaa ajankohtaisiin asioihin, kuten koulunkäynnin ja opiskelun muuttumiseen, sosiaalisen median käyttöön, nettipelaamiseen ja nuorten välisiin ihmissuhteisiin. Blogissa julkaisemme nyt kolme kirjoitusta näistä aiheista.

Onko perustaitojen osaaminen tärkeää?

Onko levottomia oppilaita enemmän kuin ennen? Onko nykyään kertotaulun osaamisesta hyötyä? Kolmekymmentä vuotta yläasteen opettajana ollut Kimmo Puikkonen kertoo lehtijutussaan ”Moni nuori mieltää koulun vain kokoontumispaikaksi” (Helsingin Sanomat 8.1.2008) huomanneensa, kuinka levottomien ja itsekeskeisten oppilaiden määrä on lisääntynyt. Hän myös kertoo, kuinka jotkut oppilaat eivät kuuntele opetusta ja kysyvät asioita myöhemmin. Tällöin opetus keskeytyy ja muut pitkästyvät.

Mistä tämä sitten johtuu? En itse osaa sanoa, että oliko levottomia oppilaita esimerkiksi 30 vuotta sitten vähemmän kuin nykyään. Olen kuitenkin huomannut, että nykyään heitä on. Monelta nuorelta puuttuu motivaatio koulussa, koska he eivät ymmärrä opiskelun merkitystä elämässä. Keskittymiskyvyttömien määrä riippuu paljon oppiaineesta ja opettajasta. Jos aine ei kiinnosta oppilasta, hän ei jaksa kuunnella ja alkaa puhua muille. Tällöin hän häiritsee muita. Toisaalta oppitunnin asiat voivat olla oppilaalle niin helppoja, ettei hän jaksa keskittyä. Osa opettajista saa kuitenkin levottomat oppilaat kuriin, jolloin he eivät häiritse muita. Onko siis kuri vähentynyt kouluissa?

Puikkonen on myös huolissaan perustaitojen vähäisestä osaamisesta. Hän tarkoittaa asioita kuten kertotaulu ja kirjoitustaito. Hän kertoo, kuinka oppilaat käyttävät puhelimia, laskimia ja tietokoneita, jolloin oppilaiden mielestä perustaitoja ei enää tarvita. Puikkosen mielestä perustaitoja osaamattomat oppilaat ovatkin syrjäytymisvaarassa. He turvautuvat musiikin kuunteluun ja tietokonepeleihin, eivätkä he jaksa enää tehdä koulutöitä. Asiat eivät suju ja nuori vajoaa mielikuvitusmaailmaansa. Puikkonen kertoo myös käsialan heikentyneen. Hän ihmetteleekin, kuinka oppilaat osaavat edes tehdä asioita, jotka liittyvät arkipäivän elämään ja koulunkäyntiin.

En usko, että perustaitoja osaamaton on enempää syrjäytymisvaarassa kuin muut nuoret. Enkä usko sitäkään, että musiikin kuuntelulla tai tietokonepeleillä olisi mitään tekemistä perustaitojen osaamisen kanssa. Kaikki nuorethan niitä tekevät. Olen kyllä samaa mieltä Puikkosen kanssa siinä, että joitain perustaitoja olisi hyvä osata. Kaikkien pitäisi osata kertotaulu, vaikka onkin laskimia. Käsialaan taas voi vaikuttaa sekin, että nykyään ei enää tarvitse kirjoittaa käsin niin paljon kuin ennen. Mielestäni näihin asioihin vaikuttaa vahvasti opetus. Koulussa opetetaan iso määrä perustaitoja, kuten kertotaulu, ja myös käsiala muodostuu koulussa.

Koulun pitäisikin painottaa oikeasti tärkeiden taitojen osaamista. Koulussa opetellaan joka päivä perusasioita, mutta moni unohtaa ne heti kokeen jälkeen, koska niiden osaaminen ei tunnu tärkeältä. Perustaitoja ei tarvita enää niin paljoa kuin ennen. Levottomien oppilaiden määrää taas on vaikea vähentää. Ei riitä, että oppilas pakotetaan olemaan tunnilla hiljaa ja kuuntelemaan, koska oppilas ei opi, jos hänellä ei ole motivaatiota opiskella. Koulun pitäisikin miettiä uusia tapoja suhtautua tällaisiin oppilaisiin. Maailma muuttuu ja nuoret sen mukana.

(I.M. 9.B)

 

Whatsappailusta

Anna Ruohonen (Aamulehti 17.8.2015) pohtii, milloin lapsen whatsappailusta pitäisi huolestua. Miksi lapsen kommunikoinnista pitäisi huolestua noin yleensäkään, ellei se rajoita normaalien asioiden hoitumista? Jos lapsi esimerkiksi puhuu koulussa tunneilla eikä työskentely toimi, niin asialle on syytä tehdä jotain. Sama pätee chattailuun. Jos normaalit asiat kuten nukkuminen, harrastuksissa käyminen, oikeassa maailmassa ystävien kanssa hengailu ja läksyjen teko eivät onnistu liialta ”kännykkäyhteydenpidolta”, on syytä olla huolissaan.

Jos lapsi viettää suuren osan päivästä tekstaillen ja näyttää nauttivan siitä, hänellä on luultavasti vain hauskaa juttuseuraa ja mieltä kohottavaa tekemistä. Mutta jos lapsi aina tekstiviestin tullessa näyttää ärsyyntyneeltä ja väsyneeltä saamaan viestejä jatkuvasti, on syytä keskustella, mitä asialle voisi tehdä. Mielestäni hyvä keino tilanteeseen olisi vain neuvoa lasta ottamaan pientä irtiottoa kännykän käytöstä. Usein tilanne kuitenkin on sellainen, että lapsi tavallaan myös nauttii viestien tuomasta huomiosta, eikä sen takia ole valmis jättämään paikkaansa aktiivisena keskustelijana esim. ryhmäkeskusteluissa, joissa keskustelussa mukana pysyminen vaatii valmiutta vastata milloin tahansa.

Yksityiskeskustelussa eli kahden ihmisen välisessä chatissa on erilainen ongelma, jos viestittelyä halutaan vähentää. Siinä toisessa päässä on yleensä se tietty ihminen, jolle haluaa kertoa kaiken ja etäisyyden ottaminen voi olla raskasta ja aiheuttaa apeutta. Sinänsä chattailu voi olla koukuttavaa, mutta jos sitä vertaa oikeaan elämään, niin samanlaisia tapauksia löytyy molemmista. Ihmiset jäävät joskus ”koukkuun” myös toisiin ihmisiin, ja toisinaan suurissa joukoissa keskipisteenä olemisella pönkitetään itsetuntoa. Samat ongelmat ovat näkyvissä molemmissa maailmoissa, eivätkä ne ole uusia. Vanhemman huomauttaessa liiallisesta chattailusta lapsen pitäisi ensin yksin yrittää saada tilannetta paremmaksi omilla keinoillaan, jotka hän kokee hyviksi. Ja jos lapsen keinot eivät tunnu riittävän, voi olla paikallaan, että vanhempi auttaa tilannetta asettamalla rajoituksia.

Aamulehden tekstissä oli haastateltu myös Mannerheimin lastensuojeluliiton henkilöä Tatjana Pajanmäkeä. Hänen vastauksena kysymykseen: ”Miten lapsen puhelimen käyttöön voi puuttua?” oli tällainen: ”Lapsia pitää opastaa puhelimen käyttöön: milloin sitä käytetään ja kuinka kauan. Älypuhelin mahdollistaa netin selaamisen, joten netin käyttöön liittyvät riskit on huomioitava. Pienimmillä lapsilla ei ole edes tarvetta älypuhelimelle.” Olen Pajanmäen kanssa samaa mieltä siitä, että nuoria pitää opastaa puhelimen ja somen käytössä etenkin turvallisuus- ja yksityisyydensuoja-asioissa. Myös somessa käyttäytymiseen tulisi opastaa, vaikka sen pitäisi olla itsestään selvää, mitä hyvät kätöstavat ovat ja että ne pätevät myös somessakin.

Älypuhelimen hankkimisesta lapselle olen sitä mieltä, että lapselle voi hankkia älypuhelimen, mutta sosiaalisen median palvelut eivät vielä kuulu niin pienille kuin 6-9-vuotiaille. Heille riittäisi, kun he saisivat vain pelata älypuhelimellaan pelejä, ottaa kuvia ja videoita sekä jakaa niitä toisilleen näyttämällä ne suoraan näytöltä. Mielstäni niin nuoren ei tarvitsisi jatkuvasti chattailla, vaan perinteisten tekstiviestien ja puheluiden pitäisi riittää. Somessa on paljon ikärajoja, mikä tarkoittaa sitä, ettei esim. Instagramia, Whatsappia tai Facebookia ole tarkoitettu ollenkaan alakoululaisille. Mielestäni kuitenkin viides-kuudesluokkalaisena voi jo tutustua näihin maailmoihin. 

Saako vanhempi lukea lapsen viestejä? Mielestäni ei. Vaikka lasta kiusattaisikin chateissa, en näe paljoakaan hyötyä siitä, että vanhempi tietäisi, millä kaikilla nimillä hänen lastaan on nimitelty - paitsi, jos lapsi itse haluaa jakaa nämä muilta saadut haukut vanhempiensa kanssa. Vanhemmille pitäisi riittää vain tieto siitä, että heidän lastaan kiusataan. Heidän pitäisi pystyä toimimaan jo tämän tiedon perusteella. Tietenkin saattaa olla tilanne, jolloin lapsi kertoo chatissa ystävälleen salaisuuksia, joita hän ei haluaisi kertoa vanhemmilleen, koska hän tietää, etteivät nämä ymmärtäisi. Eihän vanhempienkaan aina tarvitse kertoa kaikkea lapsillensa. Molempien on hyvä kunnioittaa toisiaan.

Miten vanhempi, joka ei hallitse älypuhelimen käyttöä, voisi oppia sen? Tekstissä vastatiin näin: ”Paras tapa on antaa oman lapsen toimia opastajana. Se on samalla yhdessäoloa ja nuoren maailmaan tutustumista. Lapsi näyttää, mitä hän tekee virtuaalimaailmassa.” Tämä voi olla ihan hyvä keino joissain tilanteissa, mutta itse suosittelen vanhempia kokeilemaan ja opettelemaan itse uusien laitteiden käyttöä sekä etsimään netistä tietoa siitä, miten älypuhelimen ominaisuuksia voi oppia käyttämään ja hyödyntämään. Itsenäisesti käyttämään opettelu ja tiedonhaku ovat vanhemmillekin tärkeitä, jos eivät jopa välttämättömiä taitoja nykymaailmassa.

(T.T. 9. B)

Nykynuorilta puuttuu monia tärkeitä perustaitoja

Onko oppilailta perustaidot hukassa? Tunneilla törmää siihen, että opettaja kysyy esimerkiksi matematiikan tunnilla kysymyksen liittyen kertotauluun. Vaikka kysymyksen pitäisi olla helppo, kaikille se ei ole. Tästä asiasta kertoo yläasteen opettaja Kimmo Puikkonen tekstissään Moni nuori mieltää koulun vain kokoontumispaikaksi (Helsingin Sanomat, 8.1.2008). Hän kertoo, kuinka moni nuori tulee kouluun eikä keskity siellä olennaiseen eli opiskeluun. Nuoret tulevat vain viettämään kouluun aikaa kavereidensa kanssa, kännykkää käytetään oppitunneilla jatkuvasti ja helppoihin kysymyksiin vastaamiseen käytetään turhan paljon aikaa, koska kaikilla oppilailla perustaidot eivät ole aivan kunnossa. Näitä havaintoja on Puikkonen tehnyt opettajanuransa aikana ja hän on aivan asian ytimessä. 

Puikkonen huomauttaa, kuinka oppilaat ovat nykyään levottomia, keskittymiskyvyttömiä ja itsekeskeisiä ja tähän joukkoon kuuluvat henkilöt eivät halua tai jaksa kuunnella opettajaa, jolloin opetus kärsii. Aivan normaali koulunkäynti tuntuu olevan monelle hankalaa, kun edes työvälineet eivät ole mukana, eikä tehtäviäkään osata tehdä oikein. Puikkonen on huolissaan siitä, mihin Suomen nuorten opiskelu on menossa. Itse asiaa miettiessäni huomasin, että suurin osa asioista, joista Puikkonen kertoo tekstissään, on aivan totta.

- Tekniset laitteet ovat hyväksytty puolijumaliksi, toteaa Puikkonen tekstissään. Asia on valitettavasti totta. Lähes jokaisella oppilaalla on kännykkä esillä joka tunnin ajan ainakin hetken. Ne vievät paljon huomiota opettajalta, sillä usein opetusta ei jakseta kuunnella, koska älylaitteessa on nuorten mielestä kiinnostavampia asioita verrattuna opettajan pitämään tuntiin, vaikka sitä varten kouluun joka aamu tullaan. Kun opetus kärsii, se johtaa siihen, että nuoret eivät opi kaikkea tarpeellista.

Puikkonen esittää myös, että jos perusasiat eivät ole hallinnassa, nuori keskittyykin musiikkiin, tietokonepeleihin yms. ja tarrautuu tähän mielikuvitusmaailmaan. Mielestäni asia ei ole aivan niin. Tietysti osalla koululaisista voi olla myös tämä ongelma, mutta opettaja yleistää asiaa hieman liikaa tekstissään. Musiikin kuuntelu ei tarkoita sitä, että nuori ei osaisi perusasioita. Ei ainakaan itseni kohdalla eikä monen muunkaan. Lisäksi Puikkonen puuttuu nuorten käsialaan ja siihen, kuinka siitä ei saa selvää, mutta toisaalta käsiala on yksilöllinen asia, johon opettajan ei pitäisi puuttua, vaikka siitä ei kunnolla saisi tolkkua. Asiasta voi toki keskustella oppilaan kanssa, mutta siitä on turha ruveta valittamaan, koska kaikilla ei voi olla upeaa käsialaa, josta saa aina selvää.

Koulussa oppilailla on velvollisuuksia, ja ne ovat vain heitä itseään varten. Koulussa ollaan, jotta saadaan työpaikka ja saadaan hankittua elanto. Mitä paremmin koulumaailmassa menestyy, sitä paremmat mahdollisuudet on saada hyväpalkkainen työ. Kaikille pitäisi olla itsestään selvää, että kouluun tullaan opiskelemaan, eikä vain pitämään hauskaa. Tämä kaikki työ, mitä täällä koulussa tehdään, on meitä itseämme varten, eikä sitä varten, että opettaja on niin käskenyt tehdä. - Onhan koulu tärkeä kohtaamispaikka, mutta ennen kaikkea nuoren työpaikka, sanoo Puikkonen tekstissään, ja minusta hän on oikeassa.

Puikkonen ottaa kantaa tärkeään asiaan ja kertoo hyvin suorasanaisesti, miltä hänestä tuntuu ja ilmaisee huolenaiheensa. Hänellä on monia hyviä mielipiteitä, joihin itsekin yhdyn ja toivon, että nuoret koulussa ymmärtävät, kuinka tärkeää koulussa on olla, vaikka ei täällä aina niin hauskaa olisikaan. Tunneilla saa pitää hauskaa, mutta siellä pitää myös tehdä töitä. Kun perustaidot ovat kunnossa, kaikki tulee olemaan paljon helpompaa!   

(A.A. 9. B)